Ihmiset 

Mollamaijakin jäi, kun kotikylä poltettiin

Kaksi kertaa evakkoon lähtenyt Eila Teeriniemi ymmärtää Ukrainasta paenneiden ajatuksia.

Eila Teeriniemi viettää 90-vuotissyntymäpäivänsä 20. heinäkuuta.

– Menen Teerirannalle ihan omaan kotiin Kaartolaan. Tyttäret laittavat sinne juhlan.

Eila Teeriniemi, omaa sukua Paasovaara, on kasvanut Teerirannassa lähellä Suomussalmen rajaa vain kymmenen kilometrin päässä Neuvostoliiton rajasta. Hänellä oli viisi veljeä ja yksi sisar. Perhe ehti kokea evakkoon lähdön kaksi kertaa.

– Kun sota syttyi, niin veljeni joutuivat rintamalle yhtä lukuun ottamatta. Kaksi veljistä haavoittui. Heistä toisella oli sirpale päässään loppuelämän. Kylästä monta poikaa kaatui.

– Läksimme sotaa pakoon ennen joulua. Talvi oli juuri tulossa. Minäkin kuusivuotias pyrin lehteä lukemaan. Siitä lehdestä pyrki jokainen katsomaan mitä nyt tapahtuu. Radiota ei ollut.

Tavarat oli kehotettu pakkaamaan isoiksi kolleiksi. Ne tultaisiin hakemaan ja tuotaisiin evakkoon lähtijöiden perästä.

– Yritin tyyrätä mollamaijani matkaan. Isot ihmiset pitivät sitä joutavana. Ei siitä ollut mitään iloa, kun koko talo ja kylä poltettiin. Kaikki tavara jäivät sinne eikä niitä ehditty kuljettaa pois.

Suomalaiset sotilaat polttivat kylän, ettei hyökkääville venäläisille jäisi asuinsijaa. Lapset kerättiin rajavartiostoon. Hinkuyskää oli liikkeellä ja toiset lapset rykivät.

Auton lavalla matkattiin Pudasjärvelle, missä vietettiin joulu. Talossa, jossa perhe oli evakossa vanha, hampaaton mummo höyläsi orressa kuivuvista leivistä muruja esiliinaansa. Ruisleivässä oli paikalliseen tapaan poron verta mukana.

Eilan perhe siirtyi Siuruan kylälle sukuilaisten luo. Karjakin talutettiin Paasovaaran Iikan taloon.

– Rauha kun tuli keväällä niin haluttiin kaikki kotiin Kuusamoa kohti. Minulle sanottiin, ettei oteta mukaan, mutta äiti lupasi, jos en valita. Niin minä kävelin kuusivuotiaana Kuusamoon.

Kotiseudullehan sitä piti päästä ja koti on aina mielessä. Talostamme oli valmiina vasta kehikko, kun tuli uusi sota ja evakkoon lähtö.

Kylän ainoa polttamatta jäänyt, isän sedän talo Paasovaara tarjosi suojaa. Äiti paistoi rieskaa uunissa taivasalla. Vaikka koti ympäriltä oli poltettu, uuni oli jäänyt hyvään kuntoon.

– Kotiseudullehan sitä piti päästä ja koti on aina mielessä. Siinä ruvettiin talostelemaan. Miehet sirkkelöivät talon hirsiä koko kylälle. Talostamme oli valmiina vasta kehikko, kun tuli uusi sota ja evakkoon lähtö.

Kylän ihmiset olivat kokoontuneet yhteen taloon. Sieltä piti käydä kotona Teerirannalla lehmiä hoitamassa. Se oli vaarallista desanttien vuoksi.

Eila onki salakoita naapurin pojan kanssa. He soutivat pientä jokea. Eräässä talossa emäntä oli noussut jo yöllä leipomaan, koska pärekattoa piti kesällä varjella tulipalolta.

Emäntä kyseli, olivatko lapset nähneet jotakin joella, kun sieltä oli yöllä kuulunut ääniä. Kopukka (lautta) oli joen rannassa, ja paluumatkalla se oli toisella rannalla. Paluumatkalla pelotti.

Venäläiset olivat olleet joen törmällä. Kun he tulivat kylään seurasi kahakka, jossa joku kuolikin. Rajavartijat ottivat venäläiset kiinni. Eila näki venäläisen sotilaan auton lavalla istumassa.

– Meidän piti muuttaa taas, Kuusamon kirkonkylän lähelle. Saksalaisia oli hirveästi. Odotettiin kotiin pääsyä, mutta meidän käskettiin lähteä etelään päin. Tein ensimmäisen junamatkani härkävaunussa.

Toisesta evakosta kotiin palatessa ei ollut muuta tietä kuin hevosen jälkeä Kuusamoon. Oli pakkanen. Se paleli jalkoja. Kysyin äidiltä eikö lehmien tissejä palele, kun ne kiikkuvat siinä lumen ja taivaan välissä.

Evakot menivät Haapavedelle. Siellä odotetiin karjaa. Omien lehmien kellojen kalkatuksen tunnisti jo kaukaa ja se tuntui kotoisalta.

– Meidät ja varmasti lehmätkin kuljetettiin autolla Taivalkoskelle. Toisesta evakosta kotiin palatessa ei ollut muuta tietä kuin hevosen jälkeä Kuusamoon. Oli pakkanen. Se paleli jalkoja. Kysyin äidiltä eikö lehmien tissejä palele, kun ne kiikkuvat siinä lumen ja taivaan välissä. Sitten päästiin kotiin.

Talon kehikko oli pystyssä, vaikka venäläiset olivat sotkeneet paikkoja. Kaivoon oli työnnetty lampaanraatoja. Alkoi jälleenrakentaminen. Perheellä oli jo pikku pirtti ja pieni navetta.

– Aloin kasvaa nuoreksi naiseksi. Mieskaveri löytyi naapurista. Alettiin kulkea tansseissa. Elämä oli sodan jälkeen niin hulivilliä. Mieheni Kalervo soitti huuliharppua. Jotenkin piti saada musiikki jalkojen alle. Tarvittaessa vaikka kammalla soitettiin. Vanhempana hän soitti haitaria. Oli mukava mennä kotiin, kun haitari soi.

Eila ja Kalervo Teeriniemi saivat kuusi lasta. Elämä oli työntäyteistä.

– Kalervo haki kovasti töitä. Savotoissa kävi ja hänellä oli traktori. Aina oli lehmiäkin. Minä olin koululla keittäjänä. Myös siivota piti ja lämmittää uunit. Jossakin vaiheessa asuimme koululla. Kun koulu pantiin kiinni niin lähdetiin Pääjärvelle. Ihan hyvät palkat saatiin.

Eila Teeriniemi työskenteli siivoojana ja Kalervo Teeriniemi panostajana räjäytystyömaalla. Vanhempien ollessa töissä Neuvostoliiton puolella tytär hoiti viikolla lehmät kotona.

– Äiti on tehnyt paljon käsitöitä, tytär Vuokko Tervo kertoo.

Eila Teeriniemi on muun muassa kutonut neljän kansallispuvun kankaat. Ensimmäisen hän kutoi kansanopistossa. Sittemmin kaikki tyttäret ovat saaneet omat Koillismaan puvut.

Lapset ja lapsenlapset ovat saaneet olla Eila Teeriniemen hoidossa eikä heitä ole tarvinnut viedä päivähoitoon.

Kaikenlaista sattui lapsiperheessä. Kerran veli oli maalannut Vuokon polkupyörämaalilla mustaksi. Siitäkin selvittiin saunassa pesemällä. Kylässä oli paljon lapsia. Naapurissa kävijä sai lämpimän leivän kotiin viemiseksi. Se toi onnea talolle.

Ukrainan sota on nostanut pintaan sota- ja evakkoajan muistot. Kaksi kertaa sotaa pakoon lähtenyt ymmärtää Ukrainasta paenneiden ajatuksia.

– Sota on niin hirveää, kun pitää lähteä omasta kodista ja mennä vieraisiin kyliin.